Talvinen päivä, ruokapöytä ja termospullollinen kaakaota

Olin eronnut lapseni isästä ja rakentamassa meille uutta kotia. Elämässä oli paljon muutoksia, ja jouduin aloittamaan monessa mielessä alusta. Minulla ei ollut juuri huonekaluja, ja isäni halusi auttaa.

Hänen mökillään oli ruokapöytä ja tuolit, jotka hän halusi antaa meille.

Lähdimme talvisena päivänä yhdessä hakemaan niitä. Ajoimme mökille, ja vedimme pöydän ja tuolit pulkalla autolle. Olin ottanut mukaamme termospullollisen kuumaa kaakaota. Kun tavarat oli saatu siirrettyä, istuimme mökin kuistille, joimme höyryävää kaakaota ja katselimme hiljaisina järvelle.

Emme puhuneet juuri mitään.

Mutta siinä hetkessä tapahtui jotakin, mikä jäi elämään sisälleni.

Isäni oli siinä. Minua varten.

Hän ei kysynyt, miltä minusta tuntui. Hän ei sanonut, että kaikki järjestyy, eikä hän osannut kannatella minua sanoillaan. Mutta hän oli nähnyt, että tarvitsin apua, ja halusi tehdä jotakin hyväkseni.

Se tuntui valtavan suurelta.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni koin isäni olevan minua lähellä tavalla, jota olin aina kaivannut. Ei siksi, että olisimme vihdoin puhuneet tunteistamme, vaan siksi, että hänen tekonsa kertoi minulle jotakin tärkeää.

Minä huomaan sinut. Minä haluan auttaa sinua. Olet tärkeä ja rakas! 

En tiedä, mitä isäni itse tuossa hetkessä ajatteli tai tunsi. Ehkä hänelle se oli vain tavallinen päivä, jolloin autettiin tytärtä muuttamaan. Mutta minulle se oli paljon enemmän.

Tuosta päivästä lähtien kaakaolla on ollut elämässäni aivan erityinen merkitys. Siitä tuli minulle lohdutusjuoma, johon liittyy lämpöä, turvaa ja muisto hetkestä, jolloin tunsin olevani isälleni tärkeä.

On ihmeellistä, kuinka yksi pieni hetki voi jäädä sydämeen koko loppuelämäksi.

Miehet, jotka oppivat olemaan näyttämättä tunteitaan

Isäni käytti joskus sanontaa: "Miehet eivät itke, akat vinkuu."

Se kertoo paljon siitä maailmasta, jossa hän oli kasvanut, ja niistä käsityksistä, joita tunteisiin ja erityisesti miehenä olemiseen on liittynyt.

Monelle aikaisempien sukupolvien miehelle vahvuus tarkoitti pärjäämistä, työn tekemistä, vastuun kantamista ja sitä, ettei omia murheita näytetty muille. Herkkyys, tarvitsevuus, pelko tai itku saatettiin tulkita heikkoudeksi. Ja jos poika oppi jo lapsena, ettei tunteita saanut näyttää, kuinka hän olisi aikuisena yhtäkkiä osannut puhua niistä omille lapsilleen?

Kun ajattelen historiaamme, sotia, menetyksiä, niukkuutta ja sukupolvien läpi kulkenutta selviytymisen pakkoa, ymmärrän entistä paremmin, kuinka paljon ihmiset ovat joutuneet kantamaan sisällään.

On ollut aikoja ja olosuhteita, joissa tunteiden näyttäminen tai oman haavoittuvuuden paljastaminen on voinut olla vaarallista. Joskus selviytyminen on edellyttänyt tunteiden sivuuttamista, kovettumista ja sitä, että ihminen on vain jatkanut eteenpäin.

Nämä opitut selviytymiskeinot eivät kuitenkaan aina katoa, vaikka olosuhteet muuttuvat.

Puhumme nykyisin ylisukupolvisista taakoista ja traumoista. Siitä, kuinka kokemukset, käyttäytymismallit, pelot ja käsitykset voivat siirtyä sukupolvelta toiselle kasvatuksen, vuorovaikutuksen ja opittujen toimintatapojen kautta.

Lapsi oppii paljon siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, mutta myös siitä, mitä ei tapahdu.

Jos kotona ei puhuta tunteista, lapsi ei välttämättä opi tunnistamaan tai sanoittamaan omiaan. Jos hellyyttä ei osoiteta, sen vastaanottaminenkin voi myöhemmin tuntua vieraalta. Jos vaikeisiin asioihin vastataan vihalla tai vaikenemisella, nämä tavat saattavat seurata mukana aikuisuuteen.

Tämä ei koske vain miehiä. Myös monet naiset ovat oppineet piilottamaan tarpeensa, nielemään pettymyksensä ja huolehtimaan kaikista muista oman hyvinvointinsa kustannuksella.

Mutta näin isänpäivän lähestyessä haluan nostaa erityisesti miehet ajatusteni ja sydämeni keskiöön.

Haluan ajatella lempeästi niitä isiä ja isoisiä, jotka eivät koskaan oppineet puhumaan rakkaudesta, vaikka ehkä kaipasivat sitä itsekin.

Ymmärtäminen ei tarkoita kaiken hyväksymistä

Haluan kuitenkin pysähtyä yhden tärkeän asian äärelle.

Se, että ymmärrämme ihmisen historiaa ja hänen käyttäytymisensä mahdollisia syitä, ei tarkoita, että meidän pitäisi hyväksyä kaikki, mitä hän on tehnyt.

Lapsella on oikeus kaivata läheisyyttä, turvaa, hellyyttä ja tunnetta siitä, että hän on rakastettu. Jos nämä tarpeet eivät ole täyttyneet, niiden puuttuminen voi jättää jälkiä, vaikka vanhempi olisi omalla tavallaan yrittänyt parhaansa.

Meidän ei tarvitse vähätellä omia kokemuksiamme ymmärtääksemme vanhempiamme.

Eikä meidän tarvitse antaa anteeksi sellaista, mihin emme ole valmiita tai mitä emme halua antaa anteeksi.

Voimme opetella katsomaan menneisyyttä monesta suunnasta ja silti pitää kiinni omista rajoistamme. Voimme tunnistaa sen, mikä meitä satutti, ja samalla nähdä, ettei toinen ihminen välttämättä osannut toimia toisin.

Minulle tämä on yksi tärkeimmistä oivalluksista: ihmistä voi yrittää ymmärtää ilman, että hänen tekojaan tarvitsee puolustella.

En voi tietää kaikkea, mitä isäni kantoi sisällään. En tiedä, mistä hänen ärtyisyytensä, vihansa tai vaikenemisensa lopulta kumpusivat. Mutta uskon, että hänen elämässään oli paineita ja asioita, joille hänellä ei ollut sanoja.

Ja ennen kaikkea tiedän, ettei hän ollut sydämetön.

Se talvinen päivä mökillä kertoi minulle siitä jotakin.

Entä jos vahvuutta onkin uskaltaa olla herkkä?

Keskustelin tällä viikolla erään nuoren miehen kanssa. Hän oli olemukseltaan maskuliininen, vahva ja voimakas, mutta hänen tavassaan suhtautua elämään oli myös jotakin hyvin lempeää ja herkkää.

Hän osasi kuunnella, ymmärtää ja sanoittaa asioita tavalla, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Hän uskalsi puhua tunteista, tarkastella itseään ja kohdata toisen ihmisen ilman tarvetta piiloutua kovan kuoren taakse.

Hänessä yhdistyivät kauniilla tavalla sellaiset ominaisuudet, joita olemme ehkä liian pitkään yrittäneet jakaa miehisiin ja naisellisiin.

Miksi vahvuus ja herkkyys eivät voisi kuulua samaan ihmiseen?

Miksi mies ei saisi olla samanaikaisesti rohkea ja tarvitseva, päättäväinen ja lempeä, voimakas ja haavoittuva?

Tuo kohtaaminen sai minut ajattelemaan, kuinka paljon mahdollisuuksia meillä nykyisin on.

Tiedämme ihmisen mielestä, hermostosta, tunteista ja traumaattisista kokemuksista enemmän kuin aikaisemmin. Meillä on ammattilaisia, tutkimustietoa ja erilaisia keinoja oppia ymmärtämään itseämme. Voimme opetella tunnistamaan tunteitamme, sanoittamaan tarpeitamme ja rakentamaan uudenlaisia tapoja olla yhteydessä toisiin ihmisiin.

Se ei tarkoita, että muutos olisi aina helppoa.

Jos ihminen on elänyt vuosikymmeniä suojamuurien takana, niiden purkaminen voi tuntua pelottavalta. Jos herkkyys on joskus johtanut häpeään tai torjutuksi tulemiseen, sen näyttäminen voi vaatia valtavasti rohkeutta.

Mutta muutos on mahdollinen.

Eikä meidän tarvitse tehdä sitä yksin.

Avun pyytäminen ei ole heikkoutta. Joskus se on ensimmäinen askel kohti sellaista elämää, jossa ei enää tarvitse jatkuvasti puolustautua, pärjätä tai piilottaa itseään.

Ja ehkä juuri siinä on uudenlaista vahvuutta.

Rakkaudella on monta kieltä, mutta jokainen tarvitsee myös yhteyttä

Uskon vahvasti, että ihmiset voivat rakastaa hyvin eri tavoin.

Joku sanoo sen ääneen. Toinen halaa. Kolmas valmistaa ruokaa, korjaa rikkoutuneen polkupyörän, tekee lumityöt tai lähtee hakemaan ruokapöytää talviselta mökiltä.

Jollekin rakkauden osoittaminen on helppoa ja luonnollista. Toiselle se voi olla elämän vaikeimpia asioita.

Silti haluan ajatella, että monen sellaisenkin ihmisen sisällä, joka näyttää ulospäin kovalta tai etäiseltä, voi olla paljon välittämistä, jota hän ei ole koskaan oppinut ilmaisemaan.

Kaikki teot eivät kuitenkaan ole rakkauden tekoja, eikä jokaisen etäisyyden tai kovuuden takana välttämättä ole piilotettua rakkautta. Siksi meidän on tärkeää kuunnella myös sitä, miltä ihmissuhde on toisesta tuntunut.

Pelkkä ajatus siitä, että toinen varmasti rakastaa omalla tavallaan, ei aina riitä lapselle, joka kaipaa tulla nähdyksi, kuulluksi ja lohdutetuksi.

Mutta joskus voimme löytää menneisyydestämme pieniä hetkiä, joiden merkityksen ymmärrämme vasta myöhemmin.

Minulle sellainen hetki oli termospullollinen kaakaota.

Se ei muuttanut koko lapsuuttani eikä tehnyt isästäni yhtäkkiä läheistä. Se ei poistanut kaikkea sitä, mitä olin jäänyt kaipaamaan.

Mutta se antoi minulle yhden arvokkaan muiston.

Ja joskus yksi lämmin muisto voi kulkea ihmisen mukana läpi elämän.

Vielä ei ole liian myöhäistä rakentaa yhteyttä

Ehkä sinä olet isä, joka tunnistaa itsessään jotakin tästä kirjoituksesta. Ehkä olet huomannut, että sinun on helpompi tehdä asioita läheistesi puolesta kuin kertoa heille, mitä he sinulle merkitsevät.

Ehkä olet tottunut selviytymään yksin etkä oikein tiedä, miten toista ihmistä lähestytään silloin, kun pitäisi puhua jostakin tärkeästä.

Haluan sanoa sinulle, ettei sinun tarvitse osata kaikkea valmiiksi.

Voit aloittaa pienestä.

Voit kysyä lapseltasi, mitä hänelle oikeasti kuuluu, ja pysähtyä kuuntelemaan vastausta. Voit kertoa, että välität, vaikka sanat tuntuisivat aluksi kömpelöiltä. Voit sanoa, ettet ole aina osannut näyttää tunteitasi, mutta haluaisit opetella.

Ja jos yhteys on joskus katkennut, voit ottaa ensimmäisen askeleen sen rakentamiseksi uudelleen, vaikka et voi tietää, onko toinen vielä valmis tulemaan vastaan.

Myös aikuisella lapsella on oikeus omaan tahtiinsa, tunteisiinsa ja rajoihinsa.

Yhteys ei synny vaatimalla. Se rakentuu vähitellen turvallisuudesta, kuuntelemisesta ja siitä, että molemmat saavat olla omia itsejään.

Ehkä kaikkein tärkeintä on ymmärtää, ettei meidän tarvitse jatkaa kaikkia niitä malleja, jotka olemme itse oppineet.

Voimme valita jotakin toisin.

Voimme opetella lempeyttä, vaikka emme olisi sitä itse riittävästi saaneet.

Voimme harjoitella puhumaan tunteista, vaikka niitä ei olisi lapsuudenkodissamme koskaan sanoitettu.

Ja voimme opetella näyttämään rakkautta sekä sanoilla että teoilla.

Kiitos isä, siitä yhdestä talvisesta päivästä

Kun ajattelen isääni tänä isänpäivänä, en ajattele vain hänen äreyttään, etäisyyttään tai niitä keskusteluja, joita emme koskaan käyneet. meillä loppui aika kesken. isäni menehtyi 26- vuotta sitten. 

Ajattelen myös sitä komeaa miestä, joka osasi naurattaa muita, vaikka ei ehkä itse osannut kertoa, mitä hänen sisällään tapahtui.

Ajattelen hänen elämänsä paineita ja sitä, kuinka vähän lopulta tiesin hänen omista kokemuksistaan.

Ja ennen kaikkea ajattelen talvista mökin kuistia, hiljaista järveä ja höyryävää kaakaota.

Ajattelen ruokapöytää ja tuoleja, joita vedimme yhdessä pulkalla autolle.

Siinä hetkessä isäni ei ollut vain etäinen mies, jota en koskaan oikein oppinut tuntemaan.

Hän oli minun isäni, joka halusi auttaa.

Ja minä olin hänen tyttärensä, joka tarvitsi juuri silloin apua, turvaa ja tunnetta siitä, ettei ollut aivan yksin.

Kiitos isä siitä päivästä ❤️

Kiitos, että halusit auttaa. Kiitos siitä, että vaikka et osannut puhua tunteistasi, näytit minulle silloin jotakin tärkeää.

Ehkä et koskaan tiennyt, kuinka suuri merkitys sillä hetkellä oli minulle.

Mutta minä muistan sen yhä.

Ja aina, kun kaadan kuumaa kaakaota mukiin, jossakin sisälläni elää edelleen pieni pala tuon talvisen päivän lämpöä.

Hyvää isänpäivää kaikille isille, isoisille, bonusisille ja niille miehille, jotka ovat olleet jonkun elämässä tärkeitä turvallisia aikuisia.

Niille, jotka osaavat näyttää rakkautensa avoimesti, ja niille, jotka vielä opettelevat.

Niille, jotka ovat olleet lähellä, ja niille, jotka toivovat löytävänsä tien lähemmäksi.

Ja myös niille, joiden oma elämä on ollut niin raskasta, etteivät he ole aina osanneet olla sellaisia isiä kuin olisivat ehkä halunneet.

Toivon, että yhä useampi mies saisi kokea, ettei hänen tarvitse olla vahva joka hetki. Että hänkin saa tarvita, tuntea, itkeä, pyytää apua ja tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin on.

Entä sinä? Onko sinun elämässäsi ollut isä, joka ei ole ollut biologinen isäsi? Tai joku mies, joka on teoillaan saanut sinut tuntemaan, että olet tärkeä?

Ehkä tänä isänpäivänä voisimme muistaa myös häntä.

Lämmöllä,

Mervi