Kun herkkyys ei ole liikaa

Mitä läheisyys oikeastaan on? Olen viime aikoina pysähtynyt tämän kysymyksen äärelle uudella tavalla ja huomannut, että läheisyys on jotakin paljon suurempaa ja syvempää kuin se, mitä ensimmäisenä ehkä ajattelemme. Se ei ole vain yhdessä asumista, iltaisin käytyjä keskusteluja, seksiä, käsikädessä kulkemista, sukujuhlissa rinnakkain olemista tai sitä, että tunnemme toistemme aikataulut ja tiedämme, mitä toinen haluaa kaupasta. Kaikki nämä voivat olla läheisyyden kauniita muotoja, mutta eivät ne vielä yksin kerro siitä, kuinka lähellä toista ihmistä todella olemme.

Minulle läheisyys on alkanut tarkoittaa ennen kaikkea turvallisuutta. Sitä tunnetta, että toisen seurassa minun ei tarvitse jatkuvasti miettiä, olenko sopiva, riittävä tai liian paljon. Minun ei tarvitse tarkkailla itseäni tai yrittää olla vähän vähemmän herkkä, vähän vähemmän tarvitseva tai vähän helpompi, jotta toinen jaksaisi olla lähelläni. Läheisyydessä saan olla ihminen, kokonainen ihminen, myös silloin kun en ole parhaimmillani.

Tämän ymmärsin ehkä kaikkein syvimmin silloin, kun itse romahdin. Olin rikki, voimaton ja tarvitseva, enkä pystynyt olemaan sellainen ihminen, joksi olin ehkä itsekin tottunut itseni ajattelemaan. En jaksanut vain ryhdistäytyä ja jatkaa eteenpäin, enkä pystynyt päättämään, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja pärjään. Ja juuri silloin sain olla. 

Mieheni oli rinnallani. Hän ei sanonut, että nyt pitäisi ryhdistäytyä, eikä hän käskenyt minua rauhoittumaan. Hän ei yrittänyt tehdä minusta hetkessä vahvaa tai ratkaista kaikkea puolestani, vaan hän pystyi olemaan siinä vierelläni myös silloin, kun minä itse en pystynyt. Hän otti syliin. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, miten suuri asia se oikeastaan oli.

Sain olla hauras ilman, että minun haurauteni teki minusta vähemmän rakastettavaa.

Ehkä todellinen läheisyys on juuri sitä, että toinen ei rakasta meitä ainoastaan silloin, kun olemme vahvoja, iloisia, toimintakykyisiä ja helppoja, vaan pystyy ottamaan meidät vastaan myös silloin, kun olemme kaikkea muuta. Silloin kun emme jaksa antaa mitään, kun olemme epävarmoja, peloissamme, surullisia tai aivan loppu.

Silloin ei tarvitse ansaita rakkautta olemalla hyvä puoliso. Saa vain olla ihminen.

Läheisyys on sitä, että uskaltaa sanoa toiselle, että minua pelottaa, tarvitsen sinua tai tuo asia satutti minua. Se on sitä, että voi joskus pyytää: voisitko vain olla tässä hetken, ilman että yrität ratkaista tätä? Ja ehkä kaikkein kauneinta on se, ettei toisen tarvitse aina osata tehdä mitään. Joskus tarvitsemme neuvojen sijaan kuuntelijan, emme valmista vastausta tai selitystä, vaan kokemuksen siitä, että joku pysyy vierellämme myös sellaisen tunteen kanssa, jota emme vielä itse osaa kunnolla sanoittaa.

Läheisyys syntyy myös niistä pienistä keskusteluista, joita käydään tavallisen arjen keskellä. Siitä, että kerromme toiselle, miltä jokin asia tuntui, mikä jäi mieleen, mikä ilahdutti tai mikä satutti. Vaikeistakin tunteista pitäisi voida puhua ennen kuin niistä kasvaa hiljainen muuri kahden ihmisen väliin. Turvallisessa suhteessa voi sanoa, että jokin tuntui pahalta ilman, että toinen joutuu heti puolustautumaan tai muuttamaan keskustelua väittelyksi siitä, kumman kokemus on oikea.

Toinen voi kuulla, vaikka ei olisi samaa mieltä.

Voi pyytää anteeksi, kun on satuttanut. Voi opetella tuntemaan toista paremmin. Voi huomata, että jokin oma tapa toimia onkin toiselle vaikea, ja yrittää seuraavalla kerralla toisin. Läheisyys ei tarkoita täydellistä suhdetta, jossa ei koskaan riidellä tai loukata toista, vaan suhdetta, jossa yhteys voidaan löytää uudelleen myös vaikean hetken jälkeen.

Läheisyys on myös sitä, että toinen oppii vähitellen tuntemaan meidän herkät kohtamme. Ei vain sitä, mistä pidämme, mitä syömme tai mihin aikaan menemme nukkumaan, vaan myös sen, mikä saa meidät vetäytymään, mikä lohduttaa, milloin kaipaamme kosketusta ja milloin tarvitsemme hetken omaa tilaa. Läheinen ihminen oppii tuntemaan meidän hiljaisuuttamme, äänensävyämme ja ehkä jopa sen pienen muutoksen katseessamme, joka kertoo, että jokin ei ole hyvin.

Ei siksi, että hänen pitäisi osata lukea ajatuksiamme, vaan siksi, että hän on kiinnostunut meistä.

Ja ehkä juuri siksi läheisyys näkyy niin vahvasti myös aivan tavallisessa arjessa. Se on kiitoksen sanomista ääneen, ei vain silloin, kun toinen tekee jotakin suurta, vaan myös kahvikupista, hoidetusta asiasta, viestistä päivän keskellä tai siitä, että toinen on vain ollut siinä. Kiitos kun kuuntelit. Kiitos kun huomasit. Kiitos, että olet. Pienillä sanoilla voi olla suuri merkitys, sillä jokainen meistä tarvitsee kokemuksen siitä, että meidät nähdään ja että olemisellamme ja tekemisellämme on toiselle merkitystä.

Läheisyys on myös hyvän palautteen antamista. Meillä on joskus taipumus ajatella hyviä asioita toisesta hiljaa mielessämme ja olettaa, että kyllä hän tietää. Mutta mistä hän tietää, jos emme koskaan sano niitä ääneen? Ehkä meidän pitäisi useammin kertoa toiselle, mitä hänessä arvostamme, mistä pidämme ja mikä hänen tavassaan olla tekee meidän elämästämme parempaa.

Pidän tavastasi kuunnella minua. Sinun kanssasi minun on hyvä olla. Olen onnellinen, että olet elämässäni. Ne eivät ole turhia sanoja. Ne rakentavat turvaa. Ja sitten on kosketus. Turvallinen syli, joka ei vaadi mitään. Sellainen syli, jossa ei ole odotusta siitä, että toisen pitäisi piristyä, puhua, selittää tai antaa jotakin takaisin. Syli, jossa voi hetken vain hengittää ja antaa kehonkin ymmärtää sen, minkä mieli ehkä tietää jo: tässä ei tarvitse selvitä yksin.

Joskus pitkä halaus voi sanoa enemmän kuin kokonainen keskustelu. Se voi olla hiljainen viesti siitä, että minä olen tässä, sinulla ei ole kiire, saat olla juuri tällainen etkä ole minulle liikaa.

Läheisyys voi olla myös hyväksyvä katse ruokapöydän yli, pieni hymy kun toinen tulee huoneeseen, käsi selällä ohikulkiessa tai katse, joka viipyy hetken ja kertoo ilman sanoja: minä näen sinut.

Ehkä juuri näistä pienistä hetkistä rakentuu turvallisuus. Ei yhdestä suuresta romanttisesta teosta, vaan tuhansista pienistä viesteistä, joita annamme toisillemme tavallisen elämän keskellä. Minä huomaan sinut. Minä kuulen sinut. Minä arvostan sinua. Olen kiinnostunut siitä, miltä sinusta tuntuu.

Sinun ei tarvitse suorittaa ollaksesi minulle tärkeä.

Läheisyys on myös sitä, että toinen suojelee meidän haurauttamme. Ei niin, että hän voisi suojella meitä kaikelta elämän vaikeudelta, sillä kukaan ei siihen pysty, vaan niin, ettei hän käytä niitä asioita meitä vastaan, jotka olemme hänelle uskaltaneet kertoa. Kun kerromme toiselle jotakin hyvin herkkää itsestämme, annamme hänelle samalla vallan satuttaa meitä sillä tiedolla.

Turvallinen ihminen ei tee niin. Hän kantaa tietoa hellästi.

Ehkä siksi läheisyys voi tuntua joskus niin suurelta lahjalta ihmiselle, joka on joskus tullut hylätyksi juuri silloin, kun hän on uskaltanut olla herkkä ja tarvitseva. Hylkäämisen jälkeen voi helposti alkaa ajatella, että omassa herkkyydessä on jotakin väärää. Että pitäisi tarvita vähemmän, tuntea vähemmän ja pärjätä enemmän. Ihminen voi oppia suojaamaan itseään niin hyvin, ettei enää uskalla näyttää sitä puolta itsestään, joka kaikkein eniten kaipaisi turvaa.

Siksi on olemassa kokemuksia, jotka voivat tuntua melkein korjaavilta. Kun uskallat viimein näyttää kyyneleesi ja toinen jää. Kun kerrot, ettet jaksa, eikä toinen säikähdä. Kun tarvitset syliä ja saat sen ilman vaatimusta. Kun sanot olevasi epävarma, eikä toinen käytä epävarmuuttasi sinua vastaan. Kun uskallat olla tarvitseva ja huomaatkin, ettei toinen lähde.

Silloin voi ehkä vähitellen alkaa oppia uudelleen jotakin, minkä aikaisemmat kokemukset ovat opettaneet unohtamaan: minun herkkyyteni ei tee minusta vääränlaista.

Kaikki ihmiset eivät lähde, kun näkevät kyyneleet. Kaikki eivät säikähdä haurautta. Kaikki eivät pidä tarvitsevuutta taakkana. Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä, meidän ei tarvitse kovettua tullaksemme rakastetuiksi.

Todellinen läheisyys ei myöskään tarkoita sitä, että kaksi ihmistä olisi aina samaa mieltä tai ettei heidän välillään koskaan olisi ristiriitoja. Päinvastoin, turvallisessa suhteessa voi olla vaikeitakin keskusteluja ilman, että koko suhde tuntuu olevan uhattuna. Voi sanoa, että tuo satutti minua ja silti tietää, ettei toinen katoa. Voi olla eri mieltä ja silti kuulua yhteen.

Voi olla keskeneräinen. Voi muuttua ja opetella.

Sillä ehkä todellinen läheisyys ei olekaan sitä, että tunnen sinut, vaan sitä, että haluan oppia tuntemaan sinut yhä uudelleen. Ihminen ei pysy samanlaisena koko elämäänsä, vaan meissä tapahtuu asioita, joita emme aina itsekään osaa ennakoida. Läheisyys antaa meille mahdollisuuden muuttua ilman, että meidän täytyy pelätä menettävämme yhteyden.

Ja sitten on vielä hiljaisuus, joka ei tunnu etäisyydeltä.

Voi istua toisen vieressä eikä tarvitse puhua mitään. Ei tarvitse viihdyttää, selittää tai olla kiinnostava. Voi vain olla, ja silti tuntea olevansa turvassa.

Ehkä läheisyys onkin lopulta suurelta osin sitä, mitä tapahtuu meidän välillämme silloin, kun mitään erityistä ei tapahdu: kun toinen tulee keittiöön ja hymyilee, kun muistetaan kiittää, kun kysytään aidosti miten toisella menee, kun käsi löytää toisen selän ohikulkiessa tai kun annetaan pitkä halaus ilman mitään taka-ajatusta.

Läheisyys ei ehkä olekaan sitä, kuinka paljon kaksi ihmistä tekee yhdessä, vaan sitä, kuinka turvallista heidän on olla toistensa kanssa.

Ja sama pätee ystävyyteen. Meillä voi olla paljon ihmisiä ympärillämme ja silti hyvin vähän todellista läheisyyttä. Voi olla ystäviä, joiden kanssa nauramme, käymme kahvilla ja jaamme arjen tapahtumia, mutta joiden kanssa emme koskaan uskalla näyttää kaikkein herkimpiä puoliamme. Ja sitten voi olla yksi ihminen, jonka seurassa hartiat laskevat ja hengitys muuttuu rauhallisemmaksi

Ihminen, jolle voi soittaa, vaikka ei oikein tiedä mitä sanoisi. Ihminen, jolle voi kertoa asian, jota on pyöritellyt mielessään pitkään, eikä tarvitse ensin järjestellä omia tunteitaan kauniiksi ja järkeviksi. Ihminen, jonka luona voi olla myös keskeneräinen.

Sellainen ihminen on suuri lahja. Siksi haluaisin kysyä sinulta:onko sinun elämässäsi ihminen, jonka seurassa sinun ei tarvitse esittää pärjäävää?Onko sinulla parisuhde, jossa saat olla myös hauras, keskeneräinen ja tarvitseva? Tai ystävä, jolle voit kertoa vaikeistakin asioista ja tietää, että ne otetaan vastaan lempeästi?

Onko elämässäsi joku, jonka luona voit huokaista ja ajatella: minun ei tarvitse suojata itseäni täällä?

Jos on, pidä siitä yhteydestä hyvää huolta. Kiitä, sano ääneen mitä toinen merkitsee sinulle, halaa vähän pidempään, katso silmiin ja kysy joskus ihan oikeasti, miten hän voi. Pienet asiat eivät ole pieniä silloin, kun niistä rakentuu toiselle tunne siitä, että hän on nähty, hyväksytty ja rakastettu.

Sillä ehkä yksi elämän suurimmista lahjoista ei ole se, että ympärillämme on paljon ihmisiä, vaan se, että meillä on edes yksi ihminen, jonka kanssa voimme olla totta.

Ihminen, jonka vierellä saa olla vahva. Ja ihminen, jonka vierellä saa olla aivan rikki.  Ihminen, jonka kanssa herkkyys ei ole liikaa.

Ehkä läheisyyden syvin merkitys on lopulta siinä, ettei minun tarvitse muuttua toiseksi tullakseni rakastetuksi. Saan tuntea, saan tarvita, saan olla hauras ja saan levätä toisen lähellä ilman, että minun tarvitsee pelätä olevani liikaa.

Minun ei tarvitse selvitä yksin.

Ja sinä jäät siihen <3