Puhutaan hetki häpeästä ❤️

Häpeä on yksi niistä tunteista, joista voi olla vaikea puhua. Ja ehkä vielä vaikeampi tunnistaa, sillä häpeä ei useinkaan tule luo niin selkeänä tunteena, että osaisi sanoa: minua hävettää. Se voi olla paljon hienovaraisempaa ja kätkeytyä tavallisen arjen tekemisiin, ajatuksiin ja tapoihin olla muiden ihmisten kanssa.

Häpeä voi näkyä siinä, että yrittää kovasti pärjätä ja suoriutua, on tunnollinen ja huolehtii mielellään muista, mutta samalla omien tarpeiden kuuleminen tuntuu vaikealta. Saattaa huomata sanovansa kyllä silloinkin, kun sisällä olisi oikeastaan ei. Voi pelätä olevansa vaivaksi, eikä siksi pyydä apua, vaikka sitä tarvitsisi. Voi verrata itseään muihin ja ajatella, että pitäisi olla enemmän, parempi, tehokkaampi tai jotenkin toisenlainen.

Joskus häpeä kuuluu aivan tavallisina ajatuksina mielessä: Mitä muut minusta ajattelevat? En kehtaa. En halua olla vaivaksi. Minun pitäisi pystyä parempaan. Miksi minä olen tällainen? Kaikilla muilla näyttää olevan asiat paremmin.

Juuri siksi häpeää voi olla niin vaikea huomata. Se ei aina näytä häpeältä.

Se voi näyttää tunnollisuudelta, kiltteydeltä, vahvuudelta tai siltä, että ihminen vain haluaa tehdä asiat hyvin.

Häpeä ei tarkoita, että sinussa olisi jotakin vialla tai että olisit vääränlainen. Usein se kertoo siitä, että olet kaivannut hyväksyntää ja turvaa, etkä ole aina saanut niitä tavalla, jota olisit tarvinnut. Silloin häpeä on astunut väliin vartijaksi: se on opettanut vetäytymään, olemaan kiltti, näkymätön tai miellyttävä, jotta et joutuisi uudelleen satutetuksi. Se on ollut viisas selviytymiskeino, vaikka onkin voinut kaventaa elintilaasi.

Entä jos en riitä?

Kun häpeää pysähtyy katsomaan hieman tarkemmin, sen alta voi löytyä hyvin inhimillisiä pelkoja.

Entä jos en riitä? Entä jos minut torjutaan? Entä jos en kuulu joukkoon? Entä jos muut näkevät, millainen oikeasti olen?

Ehkä juuri näiden pelkojen vuoksi opimme vähitellen rakentamaan ympärillemme elämää, jossa kaikki näyttää olevan hyvin. Pärjäämme, hoidamme asiat, huolehdimme muista ja olemme niitä ihmisiä, joihin voi aina luottaa. Ulospäin voi näyttää siltä, että elämä on hyvällä mallilla ja että meillä on kaikki hallinnassa.

Mutta sisällä voi silti olla aivan toisenlainen kokemus.

Voi olla tunne siitä, että pitäisi jatkuvasti vähän yrittää enemmän. Että ei oikeastaan koskaan ole aivan tarpeeksi hyvä. Että muut saavat olla sellaisia kuin ovat, mutta itse pitäisi vielä vähän kehittyä ennen kuin voisi rauhassa hyväksyä itsensä.

Ja joskus ihminen voi elää pitkäänkin niin, ettei edes huomaa, kuinka paljon energiaa kuluu siihen, että yrittää olla sellainen, jonka ajattelee muiden hyväksyvän.

Ehkä siinä kohtaa kannattaa pysähtyä hetkeksi ja kysyä itseltään:

Mitä tapahtuisi, jos minun ei tarvitsisikaan koko ajan yrittää olla enemmän?

Ehkäpä sinussa ei ole mikään vialla

Tässä kohtaa haluan sanoa sinulle jotain tärkeää.

Ehkä olet vain oppinut elämäsi aikana tapoja suojata itseäsi siltä, mikä on joskus tuntunut liian vaikealta kohdata. Ehkä olet oppinut olemaan vahva silloin, kun olisit itse asiassa tarvinnut turvaa. Ehkä olet oppinut pärjäämään silloin, kun olisit kaivannut sitä, että joku olisi pysähtynyt rinnallesi ja sanonut, ettei sinun tarvitse jaksaa yksin.

Ehkä olet oppinut katsomaan itseäsi muiden silmien kautta ja miettimään, oletko tarpeeksi hyvä, tarpeeksi kiinnostava, tarpeeksi onnistunut tai tarpeeksi helppo toisille.

Ja jos näin on, en haluaisi ensimmäisenä kysyä, että mikä sinussa on vialla?

Haluaisin kysyä paljon lempeämmin:

Mitä sinulle on tapahtunut, että olet oppinut katsomaan itseäsi näin?

Se on mielestäni aivan erilainen kysymys.

Siinä ei ole mukana syyllistämistä eikä tarvetta korjata itseään. Siinä on mukana uteliaisuutta ja myötätuntoa sitä ihmistä kohtaan, joka on yrittänyt parhaansa niillä taidoilla ja voimavaroilla, joita hänellä on ollut käytettävissään.

Häpeän kanssa ei tarvitse taistella

Ajattelen, ettei häpeän kohtaamisessa ole lopulta kyse siitä, että meidän pitäisi kaivaa itsestämme esiin jotain pimeää, viallista tai väärää ja sitten korjata se pois.

Ehkä kyse on enemmänkin siitä, että opimme vähitellen kuuntelemaan niitä puolia itsessämme, jotka ovat jääneet pitkäksi aikaa vähälle huomiolle.

Voisimme pysähtyä kysymään itseltämme, mitä oikeasti tunnemme ja mitä oikeasti tarvitsemme. Voisimme katsella hieman lempeämmin niitä kohtia, joita olemme tottuneet piilottamaan, vähättelemään tai ohittamaan. Voisimme ehkä yrittää ymmärtää, milloin olemme oppineet ajattelemaan, ettemme riitä sellaisina kuin olemme.

Nämä eivät ole aina helppoja kysymyksiä, eikä niihin tarvitse löytää vastauksia heti.

Joskus riittää, että kysymys jää hetkeksi mieleen.

Mitä minä oikeasti tunnen?

Mitä minä tarvitsen?

Mitä olen oppinut piilottamaan?

Milloin opin, etten ehkä riitä tällaisena?

Mitä minussa on jäänyt kohtaamatta?

Ehkä juuri siitä alkaa jokin uusi.

Ei itsensä korjaaminen.

Ei uudenlaisen minän rakentaminen.

Vaan hiljainen matka takaisin itseensä.

Saat olla sinä

Ehkä meidän ei tarvitsekaan tulla joksikin toiseksi, jotta voisimme olla onnellisia tai jotta voisimme tuntea olevamme riittäviä.

Ehkä meidän tarvitsee ennemmin alkaa muistaa, että olemme jo tässä.

Kokonaisina ja keskeneräisinä.

Herkkyyksinemme, tarpeinemme, vahvuuksinemme ja epävarmuuksinemme.

Myös niiden puolien kanssa, joita emme aina itse niin kovin mielellämme katso.

Sinun ei tarvitse ansaita omaa arvoasi suorittamalla elämää oikein.

Sinun ei tarvitse olla aina vahva.

Sinun ei tarvitse jaksaa kaikkea.

Sinun ei tarvitse olla kaikille kaikkea.

Saat tarvita muita ihmisiä. Saat pyytää apua. Saat sanoa ei. Saat muuttaa mieltäsi. Saat olla keskeneräinen. Saat välillä eksyä ja etsiä uudelleen suuntaa.

Ja ehkä ennen kaikkea saat olla ihminen.

Voisitko tänään pysähtyä itsesi äärelle?

Haluaisin jättää sinulle yhden kysymyksen, jota voit rauhassa kantaa mukanasi.

Miltä häpeä minun elämässäni näyttää?

Mitä se on ehkä saanut minut tekemään?

Mistä se on saanut minut luopumaan?

Kuinka usein olen yrittänyt olla jotain muuta kuin mitä oikeasti olen, jotta kelpaisin, tulisin hyväksytyksi tai jotta kukaan ei näkisi minussa niitä puolia, joita itse häpeän?

Ja mitä voisi tapahtua, jos suhtautuisinkin itseeni juuri siinä kohdassa vähän lempeämmin?

Ehkä kaikkein raskainta ei aina ole edes se, mitä kannamme.

Joskus raskainta on se, että olemme kantaneet sitä niin pitkään yksin.

Silloin voi olla vaikea edes kuvitella, miltä tuntuisi sanoa jollekin ääneen asioita, joita on ehkä vuosia pitänyt vain omana tietonaan. Voi tuntua siltä, ettei osaa selittää, mistä kaikki johtuu tai mistä pitäisi edes aloittaa.

Mutta kaikkea ei tarvitse osata selittää. Kaikelle ei tarvitse heti löytää nimeä. Eikä sinun tarvitse olla valmis mihinkään. Joskus ensimmäinen askel voi olla niinkin pieni kuin se, että uskaltaa sanoa:

"Minulla ei oikeastaan ole kaikki hyvin."

Ja ehkä siitä voidaan lähteä.

Rauhallisesti.

Ilman kiirettä.

Ilman arvostelua.

Vähitellen kohti sitä, että opit kuulemaan itseäsi vähän paremmin ja ehkä myös katsomaan itseäsi hieman lempeämmin.

Minä uskon, että meissä jokaisessa on paljon enemmän hyväksyttävää kuin mitä häpeä antaa meidän uskoa. ❤️

Ja ehkä meidän ei tarvitse päästä häpeästä kokonaan eroon.

Ehkä meidän tarvitsee vain oppia, ettei sen tarvitse enää määritellä sitä, kuka olemme.

Miltä häpeä sinun elämässäsi näyttää – ja mitä se on ehkä saanut sinut tekemään?

Jos tämä teksti herätti sinussa ajatuksia, voit halutessasi jakaa niitä kommenteissa. Ja jos aihe tuntuu sellaiselta, että haluaisit puhua siitä rauhassa jonkun kanssa, voit laittaa minulle viestiä WhatsAppissa numeroon 050 919 7139.

Sinun ei tarvitse tietää etukäteen, mitä sanoisit.

Voit tulla ihan sellaisena kuin olet. ❤️