Olen viime vuosina ymmärtänyt yhä syvemmin, että elämä opettaa meitä monella tavalla. Joskus se tekee sen hiljalleen, pieninä oivalluksina ja arkisina hetkinä, mutta joskus elämä pysäyttää niin, ettei sitä voi enää ohittaa. Se ravistelee oikein olan takaa, ottaa alta jotain tuttua ja turvallista ja pakottaa katsomaan itseään, omaa elämää ja omia valintojaan aivan uudesta näkökulmasta. Sellaisessa hetkessä ei yleensä ensimmäisenä ajattele, että tässäpä on minulle tärkeä oppitunti. Ensin voi tuntua vain siltä, että kaikki hajosi.

Minun elämässäni yksi tällainen hetki oli parisuhteeni päättyminen pian sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin. Sen piti olla uuden elämänvaiheen alku, mutta sen sijaan kaikki ympärilläni tuntui hajoavan. Se ei ollut helppoa. Se vaati aikaa, paljon pysähtymistä, tunteiden kohtaamista ja ennen kaikkea sitä, että annoin itselleni luvan olla juuri siinä kohdassa, jossa olin.

En halunnut vain päästä kokemuksesta mahdollisimman nopeasti yli. Halusin ymmärtää. Halusin kuunnella itseäni ja oppia siitä, mitä oli tapahtunut. Päätin, että vaikka elämä oli vienyt minut tilanteeseen, jota en ollut itse valinnut, voisin silti valita, mitä teen tämän kokemuksen kanssa. Voisin antaa itselleni aikaa. Voisin kasvaa. Voisin pysähtyä. Voisin yrittää ymmärtää, mitä tämä kaikki halusi minulle opettaa.

En tietenkään tarkoita, että vaikea kokemus olisi muuttunut sillä hetkellä joksikin hyväksi tai että olisin osannut nähdä kaiken merkityksen silloin. Oli paljon surua, kysymyksiä ja hetkiä, jolloin en tiennyt, miten tästä mennään eteenpäin. Mutta vähitellen ymmärsin jotakin tärkeää: minun ei tarvitse päästä kaikesta nopeasti yli. Minun ei tarvitse olla kunnossa silloin, kun en ole kunnossa. Saan antaa itselleni niin paljon aikaa kuin tarvitsen.

Ja siinä kohtaa aloin ymmärtää surua aivan uudella tavalla.

Suru ei ole vihollinen

Meidän yhteiskunnassamme surulle ei aina tunnu olevan kovin paljon tilaa. Suru on luonnollinen osa ihmisyyttä, mutta silti meillä on usein kiire palata takaisin normaaliin. Arki jatkuu, työt odottavat, ihmiset ympärillä jatkavat elämäänsä ja jossain vaiheessa pitäisi kai itsekin taas olla entisellään.

Mutta mitä jos emme ole enää entisellämme?

Mitä jos jokin elämässä on muuttunut niin perusteellisesti, että meidän täytyy ensin saada aikaa ymmärtää, mitä meille tapahtui?

Suru ei ole sairaus, eikä sitä pidäkään tehdä sairaudeksi. Silti suru voi vaikuttaa ihmiseen syvästi. Se voi tuntua kehossa, mielessä ja koko tavassa olla maailmassa. Se voi viedä voimia, muuttaa nukkumista, vaikuttaa keskittymiseen ja tehdä tavallisista asioista hetkeksi hyvin raskaita. Silti surulle ei aina ole samanlaista paikkaa kuin sellaiselle pahalle ololle, jolle löydämme lääketieteellisen selityksen.

Ehkä meidän pitäisi opetella tunnistamaan surua paremmin.

Suru ei tarvitse diagnoosia ollakseen todellista. Se tarvitsee tilaa.

Kun itse surin, opin jotakin, mitä en olisi ehkä muuten ymmärtänyt. Sen sijaan, että olisin yrittänyt työntää surua pois tai kiirehtiä sen yli, aloin kannatella suruani. Kuuntelin sitä. Annoin sen olla olemassa. Yritin olla juoksematta karkuun niitä tunteita, joita se toi mukanaan.

Ja kun aloin kuunnella suruani, se alkoi kertoa minulle asioita.

Se kertoi siitä, mikä oli ollut minulle tärkeää. Se kertoi menetyksestä, kaipuusta ja rakkaudesta. Se kertoi asioista, joita tarvitsin ja asioista, joita minun oli ehkä aika oppia itsestäni. Suru ei ollutkaan vihollinen, joka minun pitäisi voittaa. Se oli tunne, joka tarvitsi tulla kuulluksi.

Suru voi olla raskasta, mutta siinä on myös jotakin hyvin kaunista. Se kertoo, että jokin on merkinnyt meille paljon. Sen alla voi olla rakkautta, kaipuuta, yhteyttä ja merkitystä. Kun uskallamme pysähtyä sen äärelle, saatamme samalla oppia ymmärtämään paremmin itseämme ja sitä, mikä meille elämässä todella on tärkeää.

Kaikki ei aina tapahdu meille, mutta elämä voi viedä meitä eteenpäin

En ajattele, että kaikki tapahtuu jostakin syystä tai että vaikeille kokemuksille pitäisi aina löytää jokin kaunis tarkoitus. Kaikki menetys ei muutu hyväksi kokemukseksi vain siksi, että opimme siitä jotakin. On asioita, joita emme olisi itse valinneet ja joita emme olisi halunneet kokea.

Mutta ehkä meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä tapahtuneen jälkeen alkaa syntyä.

Elämä ei aina vie meitä sinne, minne olimme ajatelleet menevämme, mutta se voi silti viedä meitä eteenpäin.

Minun kohdallani se tarkoitti vähitellen sitä, että aloin rakentaa itseäni uudelleen. Opin kuuntelemaan itseäni ja omia tarpeitani paremmin. Opin hyväksymään keskeneräisyyttä ja sen, ettei kaikkeen tarvitse löytää vastausta heti. Opin tunnistamaan omia rajojani ja sitä, mikä minulle on elämässä tärkeää.

Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä opin olemaan itselleni lempeämpi.

Lempeys alkaa sinusta itsestäsi.

Se ei tarkoita sitä, että elämästä pitäisi tehdä helppoa tai että meidän pitäisi aina suhtautua kaikkeen rauhallisesti ja viisaasti. Lempeys voi olla paljon yksinkertaisempaa. Se voi olla sitä, että huomaat olevasi väsynyt ja annat itsellesi luvan levätä. Se voi olla sitä, että huomaat surun tulevan ja et enää yritä työntää sitä pois. Se voi olla sitä, että annat itsellesi aikaa silloin, kun elämässäsi tapahtuu jotakin suurta.

Me olemme usein hyvin taitavia huolehtimaan muista ihmisistä, täyttämään velvollisuutemme ja jatkamaan eteenpäin silloinkin, kun sisällämme jokin pyytää pysähtymään. Päivissä on paljon tekemistä, aikatauluja, työtä, perhettä, ihmissuhteita ja asioita, jotka täytyy hoitaa. Helposti käy niin, että oma elämä alkaa tuntua yhdeltä pitkältä suorittamiselta.

Silloin saatamme kyllä tietää, mitä meidän pitäisi tehdä seuraavaksi, mutta emme enää oikein tiedä, miltä meistä itsestämme tuntuu.

Siksi pysähtyminen on niin tärkeää.

Kun hiljennämme ympäriltämme jatkuvan tekemisen, meille avautuu mahdollisuus kuulla itseämme. Mitä minulle oikeasti kuuluu? Mitä minä tarvitsen? Olenko onnellinen? Olenko väsynyt? Kaipaanko jotakin? Onko elämässäni jotakin, josta minun olisi aika päästää irti?

Suorittamisen keskellä näitä kysymyksiä voi olla vaikea kuulla.

Anna itsellesi aikaa olla ilman rooleja

Meillä kaikilla on elämässä erilaisia rooleja. Olemme vanhempia, puolisoita, ystäviä, työntekijöitä, yrittäjiä, huolehtijoita ja auttajia. Olemme monelle ihmiselle tärkeitä ja usein myös tarpeellisia.

Mutta kuka sinä olet kaikkien rooliesi alla?

Oletko saanut olla viime aikoina vain sinä?

Oman ajan ottaminen ei ole itsekkyyttä. Se on tapa pitää yhteyttä itseesi. Tarvitsemme hetkiä, jolloin meidän ei tarvitse olla kenellekään mitään, jolloin kukaan ei odota meiltä suoritusta ja jolloin saamme hetkeksi laskea pois ne roolit, joita elämä meille antaa.

Saat olla hiljaa. Saat olla väsynyt. Saat olla keskeneräinen.

Saat olla iloinen. Saat olla surullinen. Saat olla juuri sellainen kuin olet.

Sinun ei tarvitse ansaita lepoa olemalla ensin tarpeeksi tehokas tai huolehtimalla kaikista muista.

Joskus pysähtyminen onnistuu parhaiten silloin, kun joku toinen luo sille turvallisen tilan. Kaikkien ei ole helppo vain päättää olevansa hetken tekemättä mitään, sillä hiljaisuus voi aluksi tuntua jopa levottomalta. Silloin ohjattu pysähtyminen voi auttaa. Yin-joogassa keho saa hidastaa, sointukylvyssä voi antaa äänten ja hiljaisuuden kannatella ja taiteen äärellä voi pysähtyä sellaisten asioiden kanssa, joille ei välttämättä vielä löydy sanoja. Joskus tarvitsemme myös ihmisen, jonka kanssa voimme puhua turvallisesti siitä, mitä sisällämme tapahtuu.

Tärkeintä ei ehkä ole se, millä tavalla pysähdyt, vaan se, että annat itsellesi luvan pysähtyä.

Ehkä elämä haluaa sinun huomaavan jotakin

Kun katson omaa elämääni taaksepäin, en enää näe tuota vaikeaa vaihetta ainoastaan asiana, joka hajotti jotakin. Näen myös sen, mitä siitä alkoi syntyä. Näen kasvun, ymmärryksen, pysähtymisen ja uudenlaisen suhteen itseeni.

En olisi valinnut sitä kokemusta itselleni.

Mutta tänään voin nähdä, että siitä syntyi jotakin arvokasta.

Ehkä elämä tekee meille joskus juuri näin. Se pysäyttää silloin, kun emme itse pysähdy. Se ravistelee, kun olemme liian kiireisiä kuulemaan itseämme. Se pakottaa meidät katsomaan asioita, joita olemme ehkä vältelleet. Ja vaikka emme siinä hetkessä ymmärrä, mitä meille tapahtuu, voimme myöhemmin huomata, että kokemuksemme vei meitä johonkin uuteen.

Ehkä opimme luottamaan itseemme. Ehkä opimme päästämään irti.Ehkä opimme rakastamaan itseämme enemmän. Ehkä opimme asettamaan rajoja. Ehkä opimme arvostamaan pieniä hyviä hetkiä aivan uudella tavalla. Tai ehkä opimme, että emme tarvitse aina vastauksia. Joskus tarvitsemme vain aikaa.

Lopulta elämä koostuu hyvin pienistä hetkistä. Rauhallisesta aamusta, luonnossa olemisesta, hyvästä keskustelusta, naurusta, läheisyydestä, auringonvalosta ja siitä tunteesta, että juuri tässä hetkessä kaikki on riittävän hyvin. Kun elämä kerran pysäyttää kunnolla, tällaiset hetket voivat alkaa tuntua aivan erilaisilta. Opimme ehkä huomaamaan sen hyvän, joka on ollut koko ajan ympärillämme.

Siksi haluan ajatella, että vaikeatkin kokemukset voivat jollakin tavalla viedä meitä eteenpäin, vaikka emme sitä niiden keskellä näe.

Meidän ei tarvitse kiirehtiä sitä matkaa. Saamme pysähtyä. Saamme surra. Saamme kuunnella. Saamme kasvaa. Ja saamme antaa itsellemme niin paljon aikaa kuin tarvitsemme.

Ehkä jonain päivänä katsomme taaksepäin ja ymmärrämme, että juuri siinä kohdassa, jossa ajattelimme kaiken hajoavan, alkoi samalla rakentua jotakin uutta.

Jotain, mitä emme olisi silloin osanneet kuvitellakaan.

Jotain, joka toi meidät lähemmäs itseämme.

Siksi haluan jättää sinulle muutaman kysymyksen pohdittavaksi:

Mitä elämä on opettanut sinulle?

Onko elämässäsi tapahtunut jotakin, joka aikanaan tuntui vain vaikealta, epäreilulta tai musertavalta, mutta jonka merkityksen olet ehkä myöhemmin alkanut nähdä toisella tavalla?

Oletko huomannut, että jokin tapahtunut asia pysäyttikin sinut huomaamaan jotakin tärkeää itsestäsi?

Ja ennen kaikkea – oletko antanut itsellesi tarpeeksi aikaa kuunnella sitä, mitä elämä yrittää sinulle kertoa?

Sinun ei tarvitse kulkea tätä matkaa yksin

Jos tämä teksti herätti sinussa jotakin tuttua – ehkä ajatuksen siitä, että olet itsekin pitkään yrittänyt jaksaa, kantaa ja pärjätä – haluan sinun tietävän, ettei kaikkea tarvitse selvittää yksin.

Joskus jo se, että saa pysähtyä turvallisessa seurassa ja sanoittaa sitä, mitä itsessä ja omassa elämässä tapahtuu, voi avata uuden näkökulman. Kaikkea ei tarvitse osata pukea sanoiksi valmiiksi, eikä sinun tarvitse tietää etukäteen, mitä tarvitset. Voimme yhdessä lähteä tutkimaan sitä, missä juuri sinä olet nyt ja millaista tukea voisit tässä hetkessä tarvita.

Olen täällä sinua varten, jos kaipaat rinnallesi kokenutta ja luotettavaa ihmistä, jonka kanssa voit pysähtyä, tulla kuulluksi ja etsiä omaa suuntaasi rauhassa ja ilman suorittamista.

Sinun ei tarvitse olla valmis muutokseen.

Joskus riittää, että otat ensimmäisen pienen askeleen ja otat yhteyttä.

Jos sinusta tuntuu, että olisi sinun vuorosi pysähtyä ja kääntyä hetkeksi myös itseäsi kohti, saat laittaa minulle viestiä. Katsotaan yhdessä, voisinko olla sinulle tässä kohtaa avuksi.