Kun ajattelen läheisyyttä, en ajattele enää ainoastaan sitä, miltä tuntuu saada olla toisen sylissä silloin, kun elämä käy liian raskaaksi, tai sitä, että vierellä on ihminen, joka ei säikähdä kyyneliä, herkkyyttä tai sitä, että joskus tarvitsemme toista enemmän kuin toisinaan.

Ajattelen myös jotakin muuta. Ajattelen sitä, että turvallinen läheisyys antaa tilaa hengittää. Ehkä se kuulostaa ensin ristiriitaiselta. Jos olemme läheisiä, eikö silloin pitäisi haluta olla mahdollisimman paljon yhdessä, jakaa kaikki ja tietää toisesta kaikki? Olen kuitenkin alkanut ajatella, että todellinen läheisyys ei tarkoita sitä, että kaksi ihmistä sulautuu yhdeksi, vaan sitä, että kaksi erillistä ihmistä voi olla hyvin lähellä toisiaan ja silti säilyttää oman itsensä.

Minä saan olla minä ja sinä saat olla sinä

Minä saan tarvita sinua, mutta minun ei tarvitse kadottaa itseäni sinuun. Sinä saat olla lähelläni, mutta sinun ei tarvitse luopua omista ajatuksistasi, ystävistäsi, kiinnostuksenkohteistasi tai omasta tilastasi ollaksesi minulle rakas.

Turvallisessa läheisyydessä erillään oleminen ei tunnu hylkäämiseltä. Se voi tarkoittaa sitä, että toinen lähtee omien ystäviensä kanssa, menee harrastukseen, haluaa olla hetken yksin tai tarvitsee omaa rauhaa, ja silti tiedän, että yhteys välillämme säilyy. Minun ei tarvitse ajatella, että hänen tarvitsemansa tila tarkoittaa sitä, ettei hän enää tarvitse minua tai ettei hän välitä minusta. Voin päästää sinut hetkeksi menemään ja silti tietää, että palaamme toistemme luo. Ehkä turvallinen läheisyys on juuri sitä, että voimme sekä olla yhdessä että olla erillisiä ilman, että kumpikaan näistä tuntuu uhkalta.

Ja tähän liittyvät myös rajat

Joskus ajattelemme, että läheisyys tarkoittaa sitä, että toiselle pitäisi voida antaa kaikki ja että rakkaudessa ei pitäisi olla rajoja. Minusta asia on kuitenkin päinvastoin. Rajat voivat tehdä läheisyydestä turvallista, sillä silloin tiedän, että saan olla oma itseni myös suhteessa toiseen.

Voin sanoa: en jaksa tänään.                                                                 Voin sanoa: tarvitsen hetken omaa aikaa.                                           Voin sanoa: en halua tätä.                                                                   Voin sanoa: en pysty puhumaan tästä vielä.

Ja jos suhde on turvallinen, minun ei tarvitse pelätä, että näistä sanoista seuraa rangaistus, kylmyys, syyllistäminen tai uhka siitä, että toinen lähtee.

Toisen rajaa voi kunnioittaa ilman, että kokee sen henkilökohtaisena torjuntana. Se on suurta luottamusta.Turvallinen läheisyys ei myöskään tarkoita täydellistä suhdetta, jossa kumpikaan ei koskaan loukkaa toista. Me olemme ihmisiä ja joskus sanomme väärin, ymmärrämme väärin, väsymme, sulkeudumme tai puolustaudumme silloin, kun olisi parempi kuunnella.

Suhteen turvallisuus ei ehkä näy siinä, ettei koskaan tule säröjä. Se näkyy siinä, mitä teemme särön jälkeen. Pystymmekö palaamaan toistemme luo? Voimmeko sanoa: äskeinen keskustelu jäi vaivaamaan minua, voitaisiinko puhua siitä uudelleen? Voimmeko myöntää: olin väärässä? Voimmeko sanoa: ymmärrän nyt paremmin, miksi tuo satutti sinua? Voimmeko pyytää anteeksi ilman selityksiä, joiden tarkoitus on vapauttaa meidät omasta vastuustamme?

Ja ennen kaikkea, haluammeko löytää toisemme uudelleen?

Minusta siinä on yksi läheisyyden tärkeimmistä puolista. Yhteys ei aina pysy ehjänä itsestään, vaan sitä pitää joskus rakentaa uudelleen.

Parisuhteessa voi olla päiviä, jolloin emme ymmärrä toisiamme. Voi tulla hetkiä, jolloin toinen vetäytyy ja toinen kaipaa lähelle, jolloin toinen tarvitsee hiljaisuutta ja toinen keskustelua. Voi tulla väärinkäsityksiä, pettymyksiä ja sanoja, joita olisi toivonut, ettei olisi koskaan sanonut.

Mutta turvallinen suhde ei vaadi täydellisyyttä. Se tarvitsee halua korjata. Ehkä yksi kauneimmista lauseista parisuhteessa voisi joskus olla: en halua, että tämä jää meidän väliimme. Siinä ei ole tärkeää se, kumpi voittaa keskustelun, vaan se, että yhteys on tärkeämpi kuin oman oikeassa olemisen todistaminen. Läheisyys on myös vastavuoroisuutta.

Ensimmäisessä osassa kirjoitin siitä, miten tärkeää on saada olla hauras ja tarvitseva, ja se on edelleen minulle hyvin tärkeä osa läheisyyttä. Mutta olen ajatellut myös sitä, ettei läheisyys voi pitkällä aikavälillä tarkoittaa vain sitä, että toinen kannattelee ja toinen tarvitsee.

Me molemmat saamme joskus olla väsyneitä.

Me molemmat saamme joskus olla vahvoja.

Minä saan joskus nojata sinuun ja sinä saat joskus nojata minuun.

Joskus minä kuuntelen sinun pelkosi, joskus sinä kuuntelet minun.

Joskus minä olen se, joka pitää sylissä, ja joskus sinä olet se, jonka syliin minä saan tulla.

Siinä on jotakin hyvin kaunista, sillä silloin läheisyys ei ole velvollisuus eikä hoitamista, vaan kahden ihmisen välistä vastavuoroista turvaa.

Ja ehkä läheisyys on myös sitä, että toinen ei pelkää minun vahvistumistani. Tämä on ajatus, jota olen itse halunnut opetella ymmärtämään. Jos ihminen on joskus tullut hylätyksi silloin, kun hän on ollut hauras ja tarvitseva, voi sisälle jäädä pelko siitä, että yhteys säilyy vain silloin, kun tarvitsemme toisiamme. Silloin voi olla vaikeaa luottaa myös siihen, että toinen pysyy lähellä, vaikka alan jälleen pärjätä, löydän omia voimiani ja kuljen enemmän omilla jaloillani

Mutta turvallinen ihminen ei tarvitse minun heikkouttani pysyäkseni hänen lähellään. Hän ei halua minun olevan riippuvainen hänestä, jotta hän voisi tuntea itsensä tärkeäksi. Hän voi iloita siitä, että vahvistun. Hän voi olla ylpeä minusta, kun uskallan tehdä asioita yksin.

Hän voi iloita uusista ystävistäni, kiinnostuksenkohteistani ja unelmistani, vaikka hän ei olisi kaikessa mukana. Hän ei pienennä minua säilyttääkseen läheisyyden. Hän haluaa nähdä minun kasvavan.

Ehkä se on yksi rakkauden kauneimmista muodoista: minä saan kasvaa sinun rinnallasi, en sinun kustannuksellasi.

Läheisyys antaa siis tilaa myös ilolle. Se ei ole vain sitä, että toinen kestää minun suruni, vaan myös sitä, että hän haluaa nähdä minun olevan onnellinen. Hän kuuntelee, kun innostun jostakin pienestä asiasta. Hän iloitsee onnistumisestani eikä koe minun iloa uhkana itselleen. Hän haluaa tietää, mikä minua kiinnostaa, mistä haaveilen ja mitä kohti olen menossa.

Hän ei rakasta vain sitä versiota minusta, joka tarvitsee häntä. Hän rakastaa myös sitä versiota minusta, joka löytää omat siipensä

Ja ehkä tässä kohtaa läheisyys muuttuu joksikin vielä syvemmäksi. Se ei enää ole vain pysytkö sinä tässä, kun olen hauras? Se muuttuu kysymykseksi: Voimmeko olla toisillemme turva niin, että kumpikin saa samalla olla vapaa?

Vapaa olemaan oma itsensä. Vapaa sanomaan ei. Vapaa tarvit- semaan. Vapaa olemaan tarvitsematta. Vapaa muuttumaan. Vapaa kasvamaan. Vapaa palaamaan takaisin.

Sillä ehkä kaikkein turvallisin tunne ei ole se, että toinen ei koskaan päästä minusta irti, vaan se, että hän ei tarvitse minua kahleissa pysyäkseen lähellä. Hän luottaa siihen, että rakkaus kestää myös tilaa, ehkä juuri siksi läheisyydessä on myös paljon hiljaista hyväksyntää. Toista ei tarvitse koko ajan korjata, kehittää tai muuttaa sellaiseksi, jonka kuvittelemme hänen parhaimmillaan olevan. Saamme rakastaa ihmistä myös keskeneräisenä, vaikka tietäisimme, että hänellä on vielä kasvun paikkoja.

Rakkaus ei tarkoita sitä, ettemme näkisi toistemme vaikeita puolia. Se tarkoittaa, että emme käytä niitä syynä tehdä toisesta pienempää.

Turvallinen ihminen voi sanoa meille totuuden lempeästi. Hän voi haastaa meidät silloin, kun sitä tarvitsemme. Hän voi kertoa, jos olemme toimineet väärin, mutta hänen tarkoituksensa ei ole murtaa meitä. Hän haluaa meidän voivan hyvin, vaikka totuus ei aina olisi helppo kuulla. Ehkä läheisyys onkin lopulta yhdistelmä asioita, jotka saattavat ensin tuntua vastakkaisilta: läheisyyttä ja tilaa, turvaa ja vapautta, tarvitsevuutta ja itsenäisyyttä, yhdessä olemista ja erillisyyttä.

Saan nojata sinuun ilman, että minun täytyy kadottaa itseni. Saan olla itsenäinen ilman, että sinun tarvitsee pelätä menettäväsi minut. Saan kertoa, kun minuun sattuu. Saan myös sanoa, kun tarvitsen omaa rauhaa. Saan tulla syliisi. Saan lähteä hetkeksi omalle polulleni. Ja kun palaan, meidän välillämme on edelleen tila, johon voin tulla. Ehkä se on turvallisen läheisyyden yksi kauneimmista muodoista.

Ei se, että toinen pitää minusta kiinni niin tiukasti, etten voi lähteä. Vaan se, että voin liikkua vapaasti ja silti tiedän, missä minun on hyvä olla, ehkä tästä päästään takaisin siihen kaikkein tärkeimpään kysymykseen.

Onko sinun elämässäsi ihminen, jonka kanssa saat olla sekä lähellä että vapaa?

Ihminen, joka ei säikähdä sinun herkkyyttäsi, mutta ei myöskään pelkää sinun vahvuuttasi? Ihminen, joka antaa sinun kasvaa, mutta jonka luokse saat aina palata? Ihminen, jonka kanssa yhteyttä ei tarvitse pitää koossa pelolla? Jos sellainen ihminen on elämässäsi, pidä hänestä hyvää huolta. Sano kiitos. Puhu silloin, kun jokin jää painamaan. Pyydä anteeksi, kun siihen on aihetta. Anna toiselle tilaa. Kysy, mitä hän tarvitsee. Iloitse hänen ilostaan ja muista, että läheisyys ei synny vain siitä, että pidämme toisistamme kiinni.

Joskus läheisyys syntyy myös siitä, että uskallamme antaa toisillemme tilaa hengittää. Sillä ehkä rakkauden turvallisin muoto ei ole se, jossa kumpikaan ei koskaan päästä irti. Vaan se, jossa molemmat tietävät:

Minä saan olla oma itseni sinun rinnallasi. Sinä saat olla oma itsesi minun rinnallani. Ja vaikka elämä välillä kuljettaa meitä eri suuntiin, meidän ei tarvitse pelätä, että yhteys katoaa.

Me saamme kasvaa. Me saamme muuttua. Me saamme hengittää ja silti saamme tulla takaisin toistemme luo.